Näyttelyyn ja syvemmälle: Kaskeaminen
Sarka-museon näyttelyissä tutustutaan kattavasti maatalouden kehitykseen ja yksi tärkeä osa-alue maataloudessa on viljely. Kun tänä päivänä puhumme viljelystä, tarkoitamme usein peltoviljelyä, mutta pitkään sen rinnalla on ollut toinenkin viljelytapa, kaskeaminen. Kaski syntyi polttamalla metsää ja tähän poltosta syntyneeseen tuhkaan viljeltiin muun muassa ruista, naurista tai muita viljoja, riippuen metsän iästä ja puustosta. Havumetsään tehdyssä huuhtakaskessa viljeltiin usein ruista, kun taas lehtimetsään tehdyssä kaskessa viljeltiin myös muita viljoja.
Vaikka kaskeaminen on osa suomalaisen maanviljelyn historiaa, ei se ole ollut vain suomalainen tapa, vaan sitä on harjoitettu muuallakin Euroopassa. Kuten muutkin useimmat maanviljelyn keksinnöt ovat tänne tulleet naapurimaiden puolelta, on kaskeaminenkin tullut Suomeen itänaapurista. Peltoviljelyn rinnalla kaskeaminen vaikutti noin 1100-1800 –luvuilla, kunnes Ruotsin kuningasvalta eli kruunu alkoi rajoittaa kaskeamista, kun metsien arvo huomattiin ja kritiikkiä kuului enemmän. Suomessa kaskiviljely on ollut käytössä miltei koko maassa, mutta suurimmaksi osaksi sen käyttö painottui Itä-Suomeen, kun taas Länsi-Suomessa sen käyttö jäi vähemmälle. Sama perhe saattoi hyödyntää molempia viljelytapoja ja satoa oli niin pellossa kuin kaskessakin. Itä-Suomessa kaskeamiseen oli enemmän tilaa ja metsien vuosikymmenten kiertokulku oli helpommin saavutettavissa kuin Länsi-Suomessa, missä väestön asutus oli jo levinnyt suurelle alueelle.
Kaskiviljelyyn käytettiin metsää ja sekä havumetsät että lehtimetsät olivat sopivia. Harjaantuneimmat kaskeajat saattoivat puustosta päätellä, oliko metsä jo tarpeeksi vanha käytettäväksi kaskeamiseen vai kannattiko se jättää vielä kasvamaan. Metsän sopiva kiertokulku oli noin 15-30 vuotta. Jos metsää sen vielä ollessa liian nuori, puhuttiin ryöstöviljelystä, kun metsää hyödynnettiin liian aikaisin edellisen jälkeen. Kun sopiva ala metsää oli valittu, metsä kuivattiin. Puista poistettiin oksia ja joitain puita saatettiin kuivattaa pystyyn esimerkiksi kaulaamalla, jolloin niistä poistettiin ensimmäinen kuorikerros. Näin puut kuivuivat nopeammin ja polttaminen oli helpompaa. Tekemällä ensimmäisiä merkintöjä puihin kerrottiin myös muille, että metsä oli vallattu ja seuraavan piti etsiä toinen metsä omalle kaskelleen. Metsän kuivatus saattoi kestää kauankin, kuukausista vuosiin.
Sanonta ”oma maa mansikka, muu maa mustikka” tulee kaskeamisesta. Mansikkaa kasvoi kasken jälkeisellä aholla ja aholla oleva metsä kertoi muille alueen olevan vielä vallattu ja kaskeamisesta kuluneen vasta vähän aikaa. Kun metsän kasvusto muuttui mustikaksi, oli kaskesta kulunut jo tarpeeksi monta vuotta ja metsä palasi kylän yhteiseen omistukseen.
Kaskea poltettiin alkukesästä, jotta siihen saatettiin heti kylvää ensimmäinen sato. Kasken polttaminen oli raskasta, minkä takia sitä saatettiin tehdä myös yhteistyönä muiden kyläläisten kanssa. Näitä yhteiskaskia kutsuttiin kaskiyhtiöiksi. Kaskenkaatamisen rankkuuden voi päätellä myös nykyäänkin käytössä olevista sanoista, kuten esimerkiksi raataja, joka on tarkoittanut kaskenpolttajaa. Kaskesta käytettiin sanaa raate. Aina eivät sääolosuhteet olleet soveliaita kasken polttamiseen ja liian sateinen kesä saattoi pilata koko kasken teon.
Kasken polttamiseen varattiin vaatteet, joiden likaantuminen ei haitannut, ja jalkoihin laitettiin tuohilötöt tai -virsut, jotka saatettiin tehdä vasta paikan päällä. Ne kasteltiin, jotta niillä pystyi kävelemään kuumalla maalla. Ne oli helppo tehdä ja ne voitiin korvata uusilla, kun edelliset oli kävelty loppuun.
Kaskeaminen ei ollut vain yksi tietty tapa, vaan se oli yleiskäsite polttamiselle ja viljelylle. Kasken teko vaihteli alueittain ja eroavaisuuksia saattoi tulla esimerkiksi siinä, miten tulta ja poltettavaa puustoa käsiteltiin. Tulta voitiin siirtää poltettavalla alueella esimerkiksi viertämällä, jolloin tulta ja puita liikuteltiin eteenpäin, jotta polttoa saatiin siirrettyä, tai kulottamalla, jolloin tuli levisi kasken yli ja kulotti maan.
Polttamisen jälkeen maa kylvettiin ja muokattiin esimerkiksi oksakarhilla, jotta siemenet saatiin peittoon ja linnut eivät heti vieneet koko satoa. Kaskiviljelyn hyviä puolia oli, ettei rikkaruohoja pahemmin ollut ja kaskessa viljeltävä korpiruis tuotti hyvänä vuonna erinomaisen sadon. Se myös vaati vähemmän maan varsinaista muokkaamista välineillä kuin peltoviljely. Kasken katsottiin myös edesauttavan metsän luonnollista uusiutumista.
Siinä ei kuitenkaan ollut vain hyviä puolia, vaan kaskiviljely sai osakseen myös kritiikkiä. Polttamisesta syntyvät tulipalot saattoivat tuhota levitessään muutakin metsää ja sahatavaran arvon nousun jälkeen alettiin kritisoida, että kaskeamisessa hyvää metsää meni hukkaan. Kruunu alkoi rajoittaa kaskeamista jo 1700-luvulla, ja sen jälkeen rajoitukset vain tiukkenivat, kunnes kaskeamisesta lopulta luovuttiin kokonaan. Viimeiset viljakasket kaadettiin 1917-1918. Kaskenpoltto saattoi olla myös terveydelle haitallista, sillä ihminen altistui poltosta nouseville savuille ja kuumalle.
Kaskesta saatiin yleensä 1-4 satoa, minkä jälkeen tuhkassa olevat ravinteet oli käytetty loppuun. Kaskesta saattoi syntyä aho, jonne voitiin lähettää karja laiduntamaan. Usein kasken annettiin myös metsittyä satojen jälkeen, jotta sitä voitiin käyttää uudelleen muutaman vuosikymmenen jälkeen. Kaskeamisen kiertokulku oli pitkä. 1700-luvulle tultaessa väestö kasvoi ja tarvitsi entistä enemmän peltoa ja tilaa itselleen. Isojaon kautta oli jaettu pellot, mutta nyt myös metsiä alettiin hyödyntää entistä enemmän esimerkiksi sahateollisuuden kautta.
Sarka-museon näyttelyissä kaskeamista lähestytään kahdesta eri näkökulmasta. Maatalouden aika –näyttelyssä kaskeamista katsotaan historiallisesta näkökulmasta osana aikansa työtä ja elintapaa, ja Ennen koneita –näyttelyssä se esitellään esineiden kautta. Näyttelyt täydentävät toisiaan ja näiden avulla kaskeamisen kokonaiskuva hahmottuu. Kaskeamiseen liittyi paljon muutakin kuin polttaminen ja viljely. Se on vaatinut aikaa, tietotaitoa ja katsetta tulevaisuuteen. Kaskenkaataja katsoi aina vuosia eteenpäin, sillä yhden kasken jälkeen toista piti jo alkaa etsiä ja aloittaa kuivausprojekti.
