Joulupöydän ruokia ja uskomusperinteitä
Kuu on juuri vaihtunut ja katseet kääntyvät vuoden viimeisiä pyhiä kohti. Marketeissa on jo pitkään ollut saatavilla valmisruokina ja eineksinä jouluruokia, kuten erilaisia laatikoita. Lähempänä joulua moni kuitenkin edelleen valmistaa jouluruokansa itse alusta loppuun, aivan kuten ”ennen vanhaan”. Mutta mitä Suomessa on laitettu jouluna tarjolle?
Kaikenlainen vieraanvaraisuus koski joulun viettoa ja pitopöydän antimia. Muun muassa tämän ja omavaraisen elämäntavan vuoksi jouluun valmistauduttiin hyvissä ajoin ja yleensä suurin ponnistuksin. Nohevimmat emännät ja isännät aloittivat varustelun jopa kesän lopulla ottamalla talteen voita. Syksyllä taas voitiin yrittää maidon jäädyttämistä, sillä usein talon lehmät olivat joulun aikana ummessa, eli tuore maito oli harvassa.
Maidon sijaan juhlapyhiä varten pantiin talossa jouluolut tai sahti, joka laitettiin alulle perinteisesti Annan päivänä (9.12.). Usein virkottiinkin: ”Anna oluet panee.”
Oluen lisäksi pitopöydässä saattoi olla myös viinaa. Tammelan pitäjässä tiedetään olleen eräs isäntä, joka oli oman viinapullonsa nimennyt Joulu-Eevaksi. Siitä hän ryyppyä tarjosi kaikille sitä pyytäville.
Joulupyhiä edelsivät paikasta ja perinteistä riippuen leivonta, tuvan lattian ja seinien peseminen, sekä iso pyykkäysurakka. Kuitenkin vasta Tuomaan päivästä (21.12.) alkoi kunnon jouluhumu. Tällöin talojen isännät ripustivat housunsa sängyntolppaan pyhien ajaksi, eivätkä sanonnan mukaan ”sen jälkeen oluttuopistaan eronneet”, paitsi ehkä jouluaamuna kirkkoon mentäessä. (On suorastaan pakko epäillä, liekö tässä erään suomalaisen ilmiön, nimittäin kalsarikännien syntytarina?)
Paikasta riippuen varsinainen leipominen edelsi joulua, tai vielä samana aamuna saatettiin tehdä viimeiset valmistelut. Yhtä kaikki jouluaatto alkoi taloissa aina viimeisellä työrutistuksella jo aamuvarhain. Miesväki kiiruhti ulkotöihin ja naisväki alkoi vimmaisen keittämisen tai leipomisen. Molempiin toimiin liittyi ajatus siitä, että ensimmäisenä työt aloittavat talo tulee olemaan kesällä muita taloja edellä töissänsä.
Aattona tuvan pöydälle laitettiin parempi pöytäliina, pöydän yläpuolella saattoi olla himmeli tai pärekruunu ja lattiassa kahisivat puhtaat jouluoljet. Haarakynttilä oli pöydällä ja pöytään istuttiin saunomisen jäljiltä raukeina puhtaissa vaatteissa. Jouluvirsi odotti laulajiaan ja joulupöytään pantiin parasta, mitä talo vain pystyi tarjoamaan.
Alueellisia eroja suomalaisista jouluruokaperinteistä löytyy runsaasti, mutta perussääntönä voidaan todeta, että se mikä ei aitoissa, maakuopissa tai kellareissa säilynyt, ei joulupöydästäkään löytynyt.
Yleensä jouluna oli tarjolla tuuvinki eli imelletty perunalaatikko. Sen nimi tulee ruotsinkielisestä stuvning-sanasta, joka tarkoittaa muhennosta. Perunalaatikkoa laitettiin tarjolle mieluusti naudan kanssa ja lanttutuuvinkia taas sian kanssa. Jos jokin erikoispiirre jouluruokiemme historiasta pitäisi esiin nostaa niin se on lanttulaatikko. Sitä on nimittäin pidetty ruokalajina, joka on kulkenut Suomesta Ruotsiin, eikä toisinpäin, kuten yleensä historiassamme on ollut tapana.
Jouluna talossa syötiin sitä lihaa, mitä saatavilla oli. Ei ollut itsestään selvää, että kaikilla olisi liiennyt sikaa teurastettavaksi jouluksi. Paistetussa lihassa oli kuitenkin juhlan tuntua, sillä se ei kuulunut arkiruokaan. Arkisin ruokaa valmistettiin keittämällä ja hauduttamalla. Tällä menetelmällä tosin valmistettiin pitopöytään joulupuuro. Tosin nykymielessä meille tutumpi riisipuuro on verrattain uusi, sillä riisi syrjäytti omatekoisista kauraryyneistä maitoon tehdyn puuron vasta 1800-luvun loppupuolella.
Samaten joulukinkku nousi vasta 1930-luvulla niin sanotusti joka kodin ruuaksi. Selityksiä kinkun yleiselle suosiolle Euroopassa on etsitty muun muassa uskomus perinteistä. On esimerkiksi ajateltu, että sika ei antanut Jeesus-lapsen nukkua rauhassa seimessä jouluyönä ja tästä rangaistuksena on kyseinen eläin kristittyjen joulupöytään päätynyt.
Suomalaisessa joulupöydästä löytyi siis lehmän, sian tai lampaan reisi, voit, juustot, leivät ja kalat. Erikseen jouluksi tehtiin muhkea ja kakkumainen joululeipä. Hyvän onnen tuomiseksi siihen voitiin painaa jyväaitan avaimella koristeet reunoille. Ennen uuniin laittamista nämä leivät siveltiin verellä ja suolavedellä, veri oli siihen säästetty syksyn teurastuksista. Näitä leipiä ei syöty, vaan ne säilöttiin aitassa joulun jälkeen jaettavaksi esimerkiksi eläinten ja ihmisten välillä keväällä, kun oli aika lähteä paimeneen. Koska tätä leipää ei syöty jouluna, saatettiin jokaiselle ruokailijalle tehdä ehkä oma nimikkoleipä.
Kala oli leivän lisäksi joka joulupöydästä löytyvä herkku. Monessa paikassa juuri kala syötiin ensin. Rannikolla se oli saatettu pyytää sitä varten käydyllä joulunuotalla, muualla nautittiin ruotsalaisen mallin mukaisesti säilöttyjä kaloja, eritoten lipeäkalaa. Joulupöydässä oli hyvä olla iso kala juhlan kunniaksi, sillä ”piän o silaka joulukaloiks” kuten Satakunnassa sanottiin.
Jouluna ei nälkää haluttu nähdä. Ruoka sai olla pöydällä tarjolla yli yön, jotta henkimaailmasta vierailevat haltijatkin tai edesmenneet sukulaiset saattoivat siitä syödä kyllikseen. Lisäksi ajateltiin, että jouluyönä piti syödä yhdeksän kertaa, ettei oltu nälissään tulevan vuoden aikana. Saatettiinkin sanoa:
”Kun tulis joulu, että sais yölläkin syödä.”
Lopuksi todettakoon, että jokainen joulupöytä on juuri oikeanlainen ja tarpeeksi perinteikäs. Antoisia hetkiä jouluisten askareiden ja ruuanlaiton parissa, katseet kohti joulua!
Kirjoittaja on töissä museossa ja syö jouluisin perunakeittoa, mutta pysyttelee kaukana laatikkoruuista.
