Ylellinen puutarha ja välttämätön ryytimaa
Viime päivinä aurinko on hyväillyt talven kalpeita kasvoja ja vaikka jokainen näillä leveysasteilla asuva ymmärtääkin odottaa vielä kolmatta tai neljättä takatalvea, alkavat ajatukset leikitellä kevään lämmössä ja moni alkaa suunnitella myös yrtti- ja kasvimaitaan, perennapenkkejään tai hedelmäpuiden leikkaamista.
Puutarhat olivat Suomessa vuosisatojen ajan säätyläisten ylellisyyttä ja tavallinen kansa keskittyi peltovilijelyyn. Toki viljan lisäksi pellolla kasvatettiin muutakin, kuten lanttua, naurista ja kaalia, mutta viljelykasvien valikoima oli hyvin rajattu, eikä puutarhalle tyypillistä vaihtelua ollut.
Suomen kielen sana puutarha juontuu ruotsin kielen sanasta trädgård, jolla viitattiin nimenomaan hedelmäpuutarhaan. Varsinaisesta kasvimaasta käytettiin sanaa kalgård, kaalimaa. Tämä ei merkinnyt sitä, että viljelyksillä olisi kasvatettu ainoastaan kaalia, vaan pohjolassa sana kaali edelsi sanaa vihannes.
Säätyläisten puutarhoissa kasvatettiin ylellisyystuotteita, kuten hedelmiä, yrttejä ja vaihtelua ruokapöytään. Suurimmilla kartanoilla saatettiin myös pohtia istutusten kauneusarvoja, mutta puutarhaestetiikka ei koskaan saavuttanut Suomessa sellaista asemaa, joka sillä oli esimerkiksi Englannissa.
Varhaista puutarhan hoitoa
Vanhimmat kirjalliset lähteet suomalaisista puutarhoista ovat peräisin 1400-luvulta. Seurakunnat, luostarit ja papisto pitivät kirjaa omistuksistaan ja viljelyksistään. Luostareiden ja piispojen puutarhoissa kasvatettiin lääke-, mauste- ja ruokakasveja. Tavallisia viljelykasveja olivat mm. palsternakat, jotka olivat katolisen ajan paastoruokaa, erilaiset yrtit sekä kirsikkapuut, joiden hedelmistä valmistettiin ehtoollisviini.
Uuden ajan alussa, 1600-luvulla Ruotsin aatelisto alkoi perustaa puutarhoja kartanoilleen keskieurooppalaisten esikuvien tapaan. Ensimmäiset puutarhaoppaat julkaistiin ja siemenkauppa yleistyi. Puutarha-alue oli tapana jakaa neljään osaan, hedelmäpuutarhaan, keittiöpuutarhaan sekä lääkekasvitarhaan ja kukkamaahan. Puutarhapenkit oli tavallista reunustaa lankuin. Kauden muotikukkia olivat sipulikukat: krookukset, tulppaanit, rusko- ja varjoliljat, iirikset ja keisarinkruunut. Monet niistä ovat tavallisia suomalaisessa perinnepuutarhassa edelleen tänä päivänä.
Aateliston puutarhaharrastus hiipui reduktion myötä. Vuonna 1680 Kaarle XI peruutti kaikki aateliston suuremmat läänitykset valtiolle. Rahapulassa puutarhanhoito putosi prioriteeteissa ensimmäisten joukossa. Suurina kuolonvuosina 1696-1697 noin kolmasosa suomalaisista kuoli nälkään huonojen satovuosien seurauksena ja 1712 alkoi venäläisten miehitys ja isoviha. Rauhan laskeuduttua suuri osa puutarhatietoudesta oli jo pyyhkiytynyt pois kansan kollektiivisesta muistista.
Hyödyllinen puutarha
Hyödyn ajalla, 1700-luvulla kasveista kiinnostuttiin tieteenalana ja Carl von Linné loi luokittelujärjestelmän eri kasvilajeille. Lempinimensä mukaisesti aikakaudella arvostettiin erityisesti kasvien ihmiselle hyödyllisiä ominaisuuksia, eikä Suomessa juuri innostuttu maisemapuutarhoista, jotka olivat puutarhamuodin viimeisiä villityksiä Iso-Britanniassa. Puutarhan esteettiset piirteet saatettiin ottaa huomioon, mutta alisteisesti hyötynäkökulmiin nähden esimerkiksi viljelylajikkeita valittaessa. Vuosisadan vitsauksiin kuuluivat myös levottomuudet ja erityisen kylmät talvet.
Puutarhat kuuluivat edelleen lähinnä säätyläisille, papistolle sekä apteekkareille ja akatemioille. Talonpoikien puutarhaviljely oli harvinaisempaa siitäkin huolimatta, että vuonna 1757 annettiin asetus, jonka mukaan jokainen pitäjä sai palkata puutarhurin neuvomaan hedelmäpuiden ja vihannesten kasvatuksessa. Useimmilla maalaispitäjille ei kuitenkaan ollut varaa moiseen ylellisyyteen ja on kyseenalaista, olisiko asiantuntemusta joka kylään riittänytkään.
Koko kansan pihoilla
Tavallisen kansan puutarhainnostus sai alkunsa vasta seuraavan vuosisadan puolella. Lanttu, nauris ja kaali sai seurakseen mm. perunan, joka oli saapunut Ruotsiin jo 1700-luvun alussa ranskalaisten tehdastyöläisten mukana. Uusi juurikas yleistyi maatalojen pihamailla 1800-luvun mittaan.
Maatalouden kaupallistuminen ja tuotannon painopisteen muuttuminen viljan viljelystä karjatalouteen vaikuttivat osaltaan puutarhaviljelyn yleistymiseen. Viljan viljelyn vähetessä ravintokasvien valikoimaa pyrittiin laajentamaan. Isojako muutti talojen entiset hajanaisesti sijoiteutut maat yhteinäisiksi tiluksiksi. Puutarhaseurat, siemenkaupat, taimistot ja kauppapuutarhat syntyivät. Myös 1860-luvun katovuodet ja nälänhätä kannustivat laajentamaan viljelykasvien valikoimaa. Tavallisen kansan puutarhoissa kasvoi syötäviä hyötykasveja, mm. porkkanaa, piparjuurta, salkoherneitä ja retiisejä. Kasvikset toivat vaihtelua ruokavalioon ja niiden myynnistä saattoi saada lisätuloja. 1900-luvulla puutarhurin ammatti vakiintui ja myös kansan syvät rivit kiinnostuivat puutarhanhoidosta. Puutarhuri oli myös yksi ensimmäisistä ammateista, johon naiset saattoivat kouluttautua.
Maailmansodat antoivat lisää vauhtia suomalaisen puutarhakulttuurin kehitykselle 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Sotien aiheuttamat ajoittaiset pula-ajat saivat ihmiset järjestämään viljelyksiä vaikka kaupunkipuistoihin, mikäli omaa maata ei ollut. Koska tuontielintarvikkeita ei ollut saatavana, oma puutarha varmisti jonkilaisen ravinnonsaannin. Puutarhanhoitoon ja sadon käsittelyyn liittyvä neuvonta lisääntyi huimasti aikakausilehtien sivuilla ja esimerkiksi Marttaliitto järjesti kursseja ja neuvontaa viljelysten hoidossa. Se vähäinenkin koristekasvien viljely, jota oli harrastettu sai väistyä hyötykasvien tieltä. Perunan viljely kolminkertaistui toisen maailmansodan aikana ja peruna vakinaisti paikkansa suomalaisten lautasella.
Kaalista kukkiin
Elintason ja kulutusyhteiskunnan nousun myötä puutarhat ovat myös tavallisen kansan keskuudessa muuttuneet viljelmistä enemmänkin oleskelualueiksi, joilla leikitään, pelataan, aterioidaan ja vietetään vapaa-aikaa. Vielä 1960-luvun alussa hyötypuutarha oli maatalon emännän ylpeys ja silmäterä, mutta elintason nousun myötä pihat ovat monin paikoin muuttuneet nurmikentiksi ja kukkapenkeiksi.
Yksityisiä hyötypuutarhoja, vihannes- ja yrttimaita hoidetaan nykyään usein harrastuksenomaisesti. Niiden ylläpito ei kumpua enää välttämättömyydestä, vaan henkilökohtaisista arvoista, esimerkiksi ekologisuudesta. Vanhat talonpoikaiset arvot, kuten säästäväisyys ja ahkeruus ovat myös edelleen näkyviä tekijöitä.
Omenapuiden leikkuu, porkkanamaan kitkeminen ja kukkien kastelu on nykyään harrastus, johon kaikilla ei ole mahdollisuutta tai tarvettakaan, mutta johon toiset voivat suhtautua hyvinkin kunnianhimoisesti.
Mikäli puutarhanhoito on sinun sydäntäsi lähellä, ensi Sarka-sunnuntaina, 28.4. biologi Leena Luoto saapuu Sarka-museoon puhumaan puutarhanhoidosta monimuotoisuuden näkökulmasta. Luento alkaa klo 13 seminaaritila Riihessä. Tervetuloa mukaan heräämään uuteen kevääseen ja uusiin puutarhaunelmiin!
Kirjoittaja Maileena Vaajoensuu toimii Sarka-museon näyttelyamanuenssina ja haaveilee omasta perinnepuutarhasta.
Lisälukemista
Alanko, Teija 2022. Dalia ja pelakuu. Suomalaisen puutarhan kasvutarina. SKS. Helsinki.
Alanko, Teija 2018. Malva ja mulperi. Poimintoja entisajan puutarhoista. SKS. Helsinki.
Ruoff, Eeva 2001. Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Otava. Helsinki.
