Tähän aikaan vuodesta: Paimennus
Ennen peltolaidunnuksen yleistymistä karja päästettiin kesäpäivisin laiduntamaan lähimetsiin. Eläinten mukaan lähetettiin paimen, joka vahti, etteivät lehmät tai lampaat karanneet syömään kielletyille aluille, kuten naapurin maille tai pimeään korpeen, josta niitä ei voinut lähteä hakemaan eksymättä itse. Paimenena toimivat yleensä lapset tai vanhukset.
Paimenen päivä alkoi varhain aamulla. Ennen matkaan lähtöä valmistettiin eväät, joihin kuului esimerkiksi voileipiä, pullaa sekä pullollinen maitoa. Maitopullo voitiin säilyttää viileänä ja juomakelpoisena upottamalla se vesistöön. Karjan päivän aikana kulkemasta reitistä oli päävastuussa lauman kokenut ja viisas johtajalehmä, jota muut lehmät seurasivat kuuliaisesti. Paimenen tehtäväksi jäi kuitenkin karjan vahtiminen ja karkausyritysten estäminen.
Toisinaan lehmät onnistuivat paimenesta huolimatta raivaamaan tiensä kielletyille alueille. Tällainen tilanne saattoi syntyä esimerkiksi lehmien sännätessä pakoon herhiläisiä tai muita kivuliaasti pistäviä hyönteisiä. Johtajalehmällä eli kellokkaalla oli kaulassaan kello, jonka avulla paimen pystyi selvittämään lauman olinpaikan, mikäli eläimet olivat päässeet pois näköetäisyydeltä.
Apuna karjan komentamisessa toimi esimerkiksi lehmille tuttu paimenen kutsuhuuto. Muita paimenen apuvälineitä olivat paimensauvan virkaa ajava vitsa tai risu, jolla ohjattiin eläinten kulkusuuntaa sekä paimentorvet, joilla paimen pystyi kutsumaan paimennettavia eläimiä tai hätistelemään petoeläimiä karjan kimpusta. Halutessaan paimen saattoi myös soitella torvea aikansa kuluksi tai kommunikoida sillä toisten paimenien kanssa.
Paimenen työ oli usein yksinäistä ja raskasta. Lapsena paimenessa olleet ovat muistelleet kauhulla esimerkiksi niitä hetkiä, kun lehmä alkoi vajota suohon, eikä mitään ollut tehtävissä eläimen auttamiseksi, sillä muuten olisi voinut itse hukkua. Onneksi eläimet onnistuivat kuitenkin useimmiten nousemaan suosta omin avuin. Lehmälauman mukana kulki usein myös uuhista erotettu pässi. Itsepäinen pässi saattoi saada erilaisia päähänpistoja, jotka aiheuttivat pienille paimenille tukalia tilanteita.
Alkukesällä karjan uloslaskun päivänä lauman valtasi hurmio tuoreen ruoan myötä. Kesän eri vaiheina lehmien luonnosta löytämässä ravinnossa tapahtui muutoksia: esimerkiksi loppukesästä lehmät kulkivat mielellään mutustamaan sieniä, kuten lehmäntatteja, joiden nimikin juontuu lehmien mieltymyksestä niihin.
Paimeneksi komennettu perheenjäsen vastasi paimennuksesta koko kesän. Monesti paimentaminen saattoi olla saman ihmisen vastuulla useamman vuoden. Peltolaidunnuksen yleistyessä paimentamaan lähdettiin enää sellaisista perheistä, joilla ei ollut varaa omiin laitumiin, sillä pellot tarvittiin viljan viljelyyn. Tämän vuoksi paimen saattoi kokea tehtävästään myös häpeää, mikä yhdessä eläinten kanssa vietettyjen päivien kanssa lisäsi paimeneksi joutuneen eristäytymistä toisista ihmisistä. Illalla kotiin palaava paimen saattoi tuntea itsensä vieraantuneeksi myös perheestään, mutta toisaalta paimennettaviin eläimiin muodostui tiivis suhde ja paimen tunsi kuuluvansa laumaan.
Paimenella ei ollut matkassaan kelloa, joten vuorokauden tunnit ja kotiinpaluun aika täytyi päätellä auringon valosta. Kotiin palattuaan paimen usein vapautui jäljellä olevista päivän töistä. Lehmien lypsäminen oli aikuisten naisten vastuulla. Metsälaitumilta saadun ravinnon ansiosta lehmät lypsivät paremmin, mutta pitkien matkojen kulkeminen myös väsytti karjaa.
Karjan metsälaiduntaminen kulutti metsiä, mikä toimi merkittävänä syynä metsälaiduntamisen kieltämiseen tietyillä alueilla. Metsälaiduntamisen aiheuttamat haitat, kuten taimien tuhoutuminen ja sammalten ja jäkälien väheneminen, oli tiedostettu jo Ruotsin vallan aikana, mikä käy ilmi ajan lainsäädännöstä. Lakiin oli määrätty aitaamisvelvollisuus sekä karjan poissa pitäminen muiden mailta. Toisaalta metsälaidunnuksesta saattoi olla hyötyä laidunnetuille maille, sillä karjan lanta toimi lannoitteena. Karjan sorkkien mukana kulkeutui myös kasveja uusille alueille ja usein laidunnetuilla mailla esiintyikin useampia kasvilajeja kuin laiduntamattomilla alueilla.
Peltolaidunnus yleistyi vähitellen sotien jälkeen ja syrjäytti metsälaiduntamisen 1970-luvun kuluessa. Metsälaidunnuksen väistyessä peltolaidunnuksen tieltä katosivat myös karjan mukana kulkevat paimenet. Paimennusperinteen poistuttua ja karjan kanssa vietetyn ajan vähenemisen myötä muuttui myös ihmisten eläinsuhde.
Kirjoittaja Miranda Paloviita toimii Sarka-museon kesäharjoittelijana.
Tekstissä käytetty lähteinä:
Hyyryläinen, Elvi: Paimenen päivät. Meidän lehmät. Toim. Juha Kuisma. Maahenki Oy, Helsinki 2005.
Kuitula, Hilkka: Paimenen laulu. Meidän lehmät. Toim. Juha Kuisma. Maahenki Oy, Helsinki 2005.
Lampimäki, Tauno: Nautakarjan laiduntamisesta metsämailla. Silva Fennica 50. Suomen Metsätieteellinen Seura. Helsinki 1939.
