Nauris vastasi perunaa
Nauris oli Suomessa pitkään tärkein viljelty juures, kunnes peruna syrjäytti sen 1800-luvulla. Naurista viljeltiin jo esihistoriallisella ajalla. Se oli ohran ohella tärkeimpiä ravinnonlähteitä muinaissuomalaisille. Hyvän säilyvyytensä ansiosta nauriilla saatiin tyydytettyä merkittävä osa varsinkin vuotuisesta vitamiinien tarpeesta.
Kaskinauris
Naurista viljeltiin Suomessa enimmäkseen kaskimailla. Suomen ja Karjalan alueella nauriista kehittyikin erityinen muoto, kaskinauris. Kaskinauriista käytettiin myös nimitystä huhtanauris tai palonauris. Kaskinauris on muodoltaan litteä. Se kylvettiin sylkemällä eli töpeksimällä siemenet tuhkaan suusta. Syljestä kastunut siemen tarttui maahan ja iti nopeasti. Sylkemisen sijaan nauris voitiin kylvää myös hiekkaan sekoitettuna.
Metsäsuomalaisten mukana kaskinauriin viljely levisi 1500-luvun lopulta lähtien Ruotsiin, ja 1600-luvulla aina Pohjois-Amerikkaan asti suomalaisperäisten siirtolaisten mukana. Uuden Ruotsin alueella eläneet intiaanit omaksuivat nauriin viljelyn ilmeisesti nimenomaan suomalaisilta. Kaskinauriin viljely levisi Suomesta tiettävästi myös ainakin Venäjälle, Norjaan, Viroon, Saksaan ja Ranskaan.
Nauriskuoppa
Nauriiden talvisäilönä toimi nauriskuoppa, joka oli naurismaan lähelle kaivettu, katettu maakuoppa. Nauriskuopat saattoivat olla pelkkiä maakuoppia tai laudoin vuorattuja. Ennen kuoppaan laittamista nauriista listittiin naatit pois. Kuopat suljettiin lautakannella ja lämpöeristettiin havuilla ja maa-aineksella. Nauriskuoppien paikkoja voi yhä löytää metsistä vanhoilta kaskiviljelyalueilta. Nauriita voitiin vaihtoehtoisesti säilöä myös maan päällä aumoissa.
Naurishauta
Sadonkorjuun aikaan nauriita paistettiin maakuopissa. Tällä tavoin kypsytettyjä nauriita kutsuttiin hautanauriiksi. Nauriita ladottiin kerroksittain kuoppaan ja kerrosten väliin nosteltiin kuumia kiviä. Täysi kuoppa peiteltiin tavallisesti nauriin naateilla ja päälle voitiin vielä kaataa kiehuvaa vettä. Joillakin paikkakunnilla kuoppa vuorattiin kivillä ja kuopassa poltettiin nuotiota.
Nauriita haudutettiin kuopassa yleensä kaksi vuorokautta. Valmistustapa teki nauriista hyvin säilyviä, joten nauriita saatettiin säilyttää naurishaudassa läpi talven ja hakea sieltä syötäväksi tarpeen mukaan. Muun muassa Jokioisissa hautanauriita tarjoiltiin pärekoreista pitoruokana vielä 1880-luvulla.
Nauriin nostotalkoiden yhteydessä voitiin viettää naurishautakestejä, jolloin nauriita paistettiin kuopassa ja syötiin joukolla talkooväen kanssa. Kesteihin voitiin kutsua mukaan myös naapurit.
Naurislamppu
Nauriita käytettiin myös valaistusvälineinä! Nauriista valmistettiin erityisiä naurislamppuja. Kyseessä oli öljylamppu, jonka säiliönä toimi koverrettu nauris ja sydämenä pellavapunos. Polttoaineena käytettiin hamppuöljyä. Naurislamppuja käytettiin keskiajalla ja ainakin pappiloissa vielä 1800-luvullakin.
Kirjoittaja Riikka Soininen toimii Sarka-museossa amanuenssina.
Lähteet:
Ahokas, Hannu: Suomi viljarukiin, kaskinauriin ja lantun geenikeskuksena. S. 82-131. Teoksessa Hirvilammi, Juha (toim.): Varhainen viljely Suomessa. Suomen maatalousmuseo Sarka, Loimaa.
Taivainen, Jouni: Kaskiajan muistoja hämäläismetsissä. S. 159-178. Teoksessa Hirvilammi, Juha (toim.): Varhainen viljely Suomessa. Suomen maatalousmuseo Sarka, Loimaa.
Telkkämäen perinnetila; Kaskeaminen: https://www.luontoon.fi/telkkamaki/nahtavyydet/kaskeaminen
