Peltoa viljeltiin erilaisilla vuoroviljelymenetelmillä:
Yksivuoroviljely. Pellossa viljellään samaa viljelykasvia vuodesta toiseen ilman kesantoa. Yksivuoroviljelyn ylläpitäminen vaati voimakasta lannoitusta. Sitä käytettiin lähinnä pienissä pihapelloissa ja pohjoissuomalaisessa ohran viljelyssä.
Eteläsuomalainen kaksivuoroviljely. Vuoroviljelyn pääkierto muodostuu rukiin viljelyn ja kesannon vuorottelusta. Puolet pellosta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Lisänä tähän kiertoon kuului erilaisia sivukiertoja, joissa kasvatettiin esimerkiksi ohraa, juurikasveja, hernettä tai pellavaa.
Pohjoissuomalainen kaksivuoroviljely. Tässäkin kaksivuoroviljelyn muodossa puolet pellosta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Kierrossa oli oikeastaan neljä vaihetta: kesanto – ruis – kesanto – ohra. Näin samaa viljalajia viljeltiin samassa peltolohkossa joka neljäs vuosi.
Kolmivuoroviljely. Kolmivuoroviljelyssä vuorottelivat kesanto, syysvilja (ruis) ja kevätvilja (ohra). Tässä menetelmässä pelto oli tehokkaammassa käytössä, koska vain kolmasosa pellosta oli kesannolla. Lannoituksen piti kuitenkin olla kaksivuoroviljelyä parempi, kun pelto lannoitettiin kerralla kahta viljalajia ja satoa varten.
×
Kesanto oli oleellinen osa perinteistä peltoviljelyä. Osa pellosta oli aina vuorollaan kesantona, jota ei viljelty, vaan sen sijaan sitä kynnettiin kesän aikana useaan kertaan eri suuntiin. Kesantoa pidettiin tärkeänä pellon kasvuvoiman säilyttämiseksi varsinkin, kun lannan puutteen vuoksi peltoja voitiin lannoittaa heikosti. Suurempi merkitys oli kuitenkin sillä, että kesannoinnin ansiosta rikkakasvit saatiin pidettyä kurissa. 1700-luvulla yleisin viljelymenetelmä oli kaksivuoroviljely, jossa puolet pellosta oli viljelyssä ja puolet kesantona. Ennen kesäkyntöä kesantoa käytettiin usein karjan laitumena.
Lounais-Suomessa kehäauraa vedettiin härkäparilla.
×
Peltoviljelyalueella talot sijaitsivat usein tiiviisti rakennetulla kylätontilla lähellä toisiaan. Tyypillisin pihamuoto oli umpipiha. Umpipihassa rakennukset ja aidat rajasivat pihamaata, joka oli yleensä jaettuna kahtia asuntopihaan ja karjapihaan. Piha voitiin jakaa aidalla tai rakennuksilla. Pihaa reunustivat asuinrakennus, varasto- ja nukkuma-aitat, vajat puiden ja ajokalujen säilyttämiseen, talli, navetta ja rehusuojat. Riihi ja sauna, joista tulipalo saattoi helposti saada alkunsa, sijoitettiin yleensä tiiviin rakennusryhmän ulkopuolelle. Myös vilja-aitat sijaitsivat usein erillään, jotta mahdollinen tulipalo ei olisi päässyt tuhoamaan viljaa.
Pihapiiri muodostui umpinaisesta rakennusryhmästä, joka voitiin jakaa aidalla tai rakennuksilla asuntopihaan ja karjatarhaan.
×
Länsisuomalaisella kulttuurialueella perheet olivat keskimäärin pienempiä kuin Itä-Suomessa. Kotitaloudessa asui isäntäpari lapsineen sekä mahdollisesti isännän tai emännän naimattomia sisaruksia. Lisäksi talossa saattoivat asua syytingille siirtyneet vanha isäntä ja emäntä. Perheen elämäntilanteesta riippuen taloissa oli lisäksi palkollisia eli piikoja ja renkejä. Kun perheen lapset olivat pieniä, palkollisia tarvittiin enemmän. Lasten kasvaessa heistä oli apua talon töissä, ja palkollisia tarvittiin vähemmän. Palkollisuus oli tyypillinen elämänvaihe ennen avioitumista. Avioitumisen jälkeen pariskunta perusti oman kotitalouden.
Keskeisimmän talon väen muodosti isännän perhe.
×
Pihapellot sijaitsivat aivan kylätontin tuntumassa. Ne olivat pieniä peltoja, joita ei kesannoitu lainkaan, vaan kasvuvoima pyrittiin pitämään yllä voimakkaalla lannoituksella. Pihapelloissa kasvatettiin kasveja, joita tarvittiin vain vähän. Tyypillisiä pihapeltojen kasveja olivat kaali, lanttu, pellava ja hamppu. Perunan tultua tutuksi siitäkin tuli pihapeltojen kasvi. Usein nämä pienet peltotilkut saivat nimensä viljelykasvin mukaan. Niinpä niitä kutsuttiin esimerkiksi kaalimaiksi.
Pihapelloissa kasvatettiin kaalia, lanttua ja pellavaa.
×
Rintapellot muodostivat suurimman osan viljelyalasta, ja peltoviljelystä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä juuri niitä. Rintapellot olivat useimmiten jaettuna kahteen aidattuun vainioon, koska yleisin viljelymenetelmä oli kaksivuoroviljely. Vainioissa vuorottelivat viljanviljely ja kesanto . Vainiot puolestaan oli jaettu kylän talojen viljeltäviksi sarkoina. Yleisin viljalaji rintapelloissa oli ruis, ja toinen rintapeltojen laji oli ohra. Kesantopellosta voitiin lisäksi erottaa osa herneen, pavun, juurikasvien, pellavan, hampun tai ohran viljelyyn. Kaksivuoroviljelystä esiintyi useita erilaisia variaatioita. 1700-luvun lopulla kolmivuoroviljely (kesanto, syysvilja, kevätvilja) alkoi vähitellen levitä idästä alkaen.
Rintapelloissa viljeltiin yleisimmin ruista
×
Karjan määrään ja hoitoon vaikuttivat eniten rehuntuotanto ja lannantarve. Karjaa tarvittiin ensisijaisesti tuottamaan pelloille lantaa. Luonnonniittyjen tuotto harvoin riitti riittävään talviruokintaan. Suurimmat karjamäärät olivat Pohjanlahden rannikkoseuduilla, joilla rehua oli parhaiten saatavilla. Suurimmassa osassa maata karjan määrä ja rehuvarat eivät lainkaan vastanneet toisiaan, vaan karjaa jouduttiin ruokkimaan toissijaisilla rehuilla.
Koska hevosia tarvittiin talvella kuljetuksiin, niiden piti olla hyvässä kunnossa. Siksi hevoset saivat heinää ja kauroja. Toisena ruokintajärjestyksessä olivat lampaat. Koska lampaista saatiin paras villa talvella, niitä ei kannattanut päästää kovin huonoon kuntoon. Lampaat saivat syödäkseen vähän heiniä, mutta enimmäkseen kuivia lehdeksiä. Jos heiniä riitti nautakarjalle, niitä annettiin vain kantaville ja poikineille lehmille. Pääasiassa nautakarja söi olkia. Lisäksi naudoille annettiin apetta, joka oli kuumassa vedessä haudutettuja puimajätteitä, silputtuja olkia, herneen varsia, juurikasvien naatteja, lehdeksiä, heinää tai hienoksi hakattuja havuja. Huonoimmassa asemassa olivat siat, jotka saivat etsiä itse ruokansa suurimman osan vuotta. Vain vähän ennen syysteurastusta sikoja ruokittiin paremmin.
Alkukesästä karja laidunsi metsissä ja kesantopelloilla. Heinänteon jälkeen laitumina käytettiin niittyjä. Peltoviljelyalueen laitumet olivat usein pieniä ja huonoja.
Talviruokintakaudella hevoset saivat parhaan rehun. Lampaat olivat ruokinnassa toisella ja naudat kolmannella sijalla.
×
Ulkopellot olivat yleensä kylän läheisyyteen metsään raivattuja pieniä peltoja. Ne olivat vähäarvoisempia rintapeltoihin nähden ja niitä lannoitettiin usein huonosti. Niissä viljeltiin toisarvoisia viljelykasveja kuten rehuna käytettyä kauraa. Myös ulkopeltojen viljelymenetelmät saattoivat poiketa varsinaisten peltojen viljelymenetelmistä. Asutuksen ja viljelyksen laajetessa ulkopellot voitiin liittää osaksi varsinaisia peltoja. Toisaalta koko ajan myös raivattiin uusia ulkopeltoja.
Ulkopelloissa viljeltiin yleisimmin kauraa
×
Yhteinen kylävainio jaettiin kylän talojen kesken säännöllisinä sarkoina. Talot saivat peltoa viljeltäväkseen verolukujen mukaisessa suhteessa. Näin raskaimman verotaakan kantanut talo sai myös suurimman viljelyalan. Jako tehtiin samalla tekniikalla kuin esimerkiksi heinien tai kalansaaliin jakaminen. Kokonaismäärää ei tarvinnut tietää, kun jokaiselle jaettiin vuorollaan mitallinen. Vainio mitattiin erityisellä tangolla vainion päästä alkaen. Jokaiselle talolle mitattiin vuoron perään niin monen tangon levyinen sarka kuin talon veroluku edellytti. Sarka ulottui saman levyisenä pellon laidasta toiseen. Jokaisen talon saatua saran oli seuraavaksi jälleen ensimmäisen talon vuoro saada osuutensa. Näin jatkettiin peltovainion loppuun saakka. Jako harvoin meni tasan, joten peltovainion loppuun jäänyt pääty mitattiin usein poikittaisiksi saroiksi. Näin jokaiselle talolle tuli kymmeniä sarkoja ympäri kylän peltovainioita. Jakotapa toteutti myös sen periaatteen, että jokaisen piti saada osuutensa niin hyvästä kuin huonostakin maasta.
Talojen pelto-osuudet mitattiin sarkajakotangolla.
×
Metsällä ei vielä 1700-luvulla ollut rahallista arvoa. Puutavaraa myytiin vähän, ja puutavarasta maksettu hinta koostui työstä ja kuljetuksesta. Sen sijaan puutavaraa käytettiin paljon kotitarpeiksi. Eniten puuta kului polttopuuksi eli lämmön ja valon lähteeksi. Rakennustapa sekä uunien ja ikkunoiden rakenne aiheuttivat sen, että polttopuuta kului paljon edes kohtuullisen lämmön ylläpitämiseksi. Toisekseen puuta kului paljon rakennuspuuksi. Rakennuksia oli paljon, kun tapana oli rakentaa kaikki ulkosuojat erillisinä rakennuksina. Lisäksi kivijalattomat rakennukset olivat lyhytikäisiä. Kolmanneksi puuta kului paljon aitaamiseen. Lisäksi puuta kului tarveaineiksi työkaluihin, ajokaluihin, huonekaluihin ja astioihin.
Lämmitys ja valaistus saatiin metsästä.
×
Kaskiviljelymenetelmiä käytettiin peltoviljelyalueellakin. Asutuksen tiivistyessä metsää jäi yhä vähemmän kaskeamiseen, ja jo 1700-luvulla Länsi-Suomessa mahdollisuudet laajaan kaskeamiseen olivat vähäiset.
Rieskamaa oli kaski, joka tehtiin nuoreen lehtimetsään. Kaski kaadettiin keväällä lehtien puhjettua ja poltettiin jo samana keväänä. Rieskamaan saattoi tehdä vain aurinkoiseen ja nopeasti kuivuvaan rinnemaastoon. Polton jälkeen rieskamaahan kylvettiin yleisimmin naurista, mutta myös ohra, tattari ja pellava olivat rieskamaan kasveja. Rieskamaasta saatiin kaksi satoa, mutta samaa kasvia siinä ei viljelty kahta vuotta peräkkäin. Toisen sadon jälkeen rieskamaa voitiin ottaa niityksi tai jättää metsittymään uudelleen.
Nuoreen lehtimetsään tehtyyn kaskeen eli rieskamaahan kylvettiin yleisimmin naurista, mutta myös ohraa, tattaria ja pellavaa.
×
Vanhan sanonnan mukaan niitty on pellon äiti. Karjaa tarvittiin peltojen lannoittamiseen ja karjan rehu puolestaan kerättiin niityiltä. Mitä laajemmat niityt kylässä oli, sitä enemmän voitiin pitää karjaa ja sitä paremmin lannoittaa pellot. Kylän yhteiset niityt olivat joko sarkajaossa kuten pellotkin tai yhteisesti koottu heinäsato jaettiin talojen kesken verolukujen suhteessa. Kaukana kylästä sijainneilla niityillä heinä varastoitiin latoon tai suovaan.
Uusia niittyjä myös raivattiin. Niittyjen hoitaminen oli vähäistä. Lähinnä niitä estettiin metsittymästä ja mätästymästä.
Heiniä säilytettiin niityllä ladossa tai suovassa.
×
1700-luvun kylämaisemassa aita oli hallitseva elementti. Pellot ja kylän läheisyydessä sijainneet niityt ympäröitiin aidalla, jotta vapaana laiduntanut karja ei päässyt tuhoamaan vilja- ja heinäsatoa. Vuoroviljelyn seurauksena aidan tarkoitus saattoi muuttua vuoden ja vuodenajan mukaan. Viljelyvuorossa olevan pellon aita piti karjan ulkopuolella, kun taas kesannolla oleva pelto saattoi toimia laitumena, jolloin aita piti karjan sisäpuolella. Joissakin kylissä oli myös aidattuja hakalaitumia. Aidan piti olla tiivis ja hyväkuntoinen, jotta se saattoi toimia esteenä eläimille. Aidasten yleisin materiaali oli kuusi, mutta mieluiten aidakset olisi tehty haavasta. Jämsäläisen sanonnan mukaan katajainen seiväs, kuusinen vitsas ja haapainen aidas ovat lujinta maailmassa.
Aitaamisvelvollisuus oli kirjattu lakiin. Jokaisen talon piti osallistua kylän yhteisten aitojen rakentamiseen samassa suhteessa kuin talolla oli oikeus kylän maihin. Aitaamisvelvollisuuden laiminlyönnistä seurasi sakkoja ja myös korvausvelvollisuus, jos huonojen aitojen vuoksi syntyi vahinkoa. Sekä pellot että niityt piti pitää suljettuina kunnes sato oli niistä korjattu.